Pakko kokeilla ensimmäisen kirjoituksen rustaamista uuteen blogiini, jännittävää! Lapsi nukkuu päiväunillansa ja kahvihammasta kolottaa, mutta blogi-idea vie niin mennessään, että on vaikea irrottautua koneen äärestä. Pihistysaiheeseen liittyen, kuvailenpa siinä kahvinjuonnin lomassa uusia myytäviä kohteita huuto.nettiin, joka on koukuttanut viattoman kansalaisen aivan kokonaan. Tuntuu ihmeelliseltä, että itselle tarpeettomat, usein järjettömätkin tavarat kelpaavat jollekin hinnalla, jota et koskaan voinut uskoa saavasi turhasta tavarasta. Mikä sen parempi tapa hommata rahaa lyhennysten maksamiseen, kuin kaupata pieneksi jääneitä lastenvaatteita, turhia huonekaluja ja astioita. Sitä paitsi, kierrättäminen on oiva vastalääke nykypäivän kiivalle kuluttamiselle, ja puhdistaa mukavasti turhista ostoksista tahriintunutta omaatuntoa.

En tiedä, mikä minuun on mennyt, mutta toisen lapseni syntymän jälkeen olen ahdistunut ympärilläni olevasta tavarasta. Tunnen jäytävää syyllisyyttä siitä, että olen niin surutta hamstrannut kotiini kaikenlaista turhaa, joka loppujen lopuksi ei todellakaan ole tehnyt elämästäni täydempää tai kodistani kauniimpaa. Todellinen onni syntyy mielestäni tasapainoisesta arjesta, lapsista ja perheestä ja taloudellisesta huolettomuudesta. Kukaan kun ei kuitenkaan tästä maailmasta lähde tavaroineen tai rahoineen, joten miksi haalia sitä kasaan vuosikymmenet kun lopputuloksena on pahimmillaan vain perikunnan verinen taistelu kuolinpesästä. Haluaisin opettaa lapsillenikin, että tavara ja omaisuus on merkityksetöntä eikä mittaa ihmisen arvoa. Tietysti kaikki välttämätön on pakko hankkia ja mielellään sitten laatua, että ne kestävät, mutta mitään sydänsurujen parantajaa tai täyttymyksen tuojaa ei shoppailusta saa muodostua. Vähän niinkuin tunnesyöminen, tunneshoppailu johtaa yhtä suurella todennäköisyydellä ongelmiin, siinä vain vyötärönseudun sijaan paisuu Visa-lasku. Sillä todellisuudessa harvalla, normaalia rehellistä työtä tekevällä suomalaisella on oikeasti varaa kuluttaa niin järjettömästi, kuin mikä tänä päivänä on tavallista.

Haasteena on siis: opinko olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Näenkö kaikki ympärilläni olevat mahdollisuudet käyttää jo olemassa olevaa ja vanhaa sen sijaan, että ryntäisin kauppaan ostamaan uutta? Saisinko suurempaa tyydytystä onnistuneesta tuunausprojektista kuin tuliterästä vaatekappaleesta, joka menee muodista kuitenkin? Entä näenkö nykyisen elämäni rikkauden ja kauneuden jokaisessa käsillä olevassa hetkessä ilman, että tunnen tarvetta täyttää jotakin määrittelemätöntä tyhjiötä ostamisella? Katsotaan!